Olipa mukava Helsinginreissu! Odotukset ylittyivät kirkkaasti, ihan kaupunkiin saapumista ja sieltä poistumista lukuunottamatta.

Tiistaina siis hyppäsin junaan puoliltapäivin. Sopivasti asemalle kävellessä tuli vielä työkaveri vastaan, sain sen verran kuulla työkuulumisia että totesin vahingonilon olevan sitä parasta laatua ja jatkoin matkaa asemalle. Ainakaan vielä kukaan ei ole edes ilmoittanut, että minua tarvittaisiin siellä paikan päällä tällä kertaa kesken loman. Junamatka meni mukavasti sukkaa kutoessa ja kirjaa lukiessa, mutta perillä kaupungissa siskoa odottaessa sain töistä tekstiviestin, joka ihmetteli työkännykässäni ollutta muistutusta "kansalaisop.". Siinä vaiheessa verenpaine lähti nousemaan, tiistai kun oli se ainoa päivä, kun parin tunnin aikana olisi virallisesti saanut ilmoittautua jatkavaksi opiskelijaksi yksinlauluun.. Puhelin kuumaksi, Kulta ei halunnut käydä ilmoittamassa minua (tuskin se olisi ollut sallittuakaan) ja opiston toimistostakaan ei kukaan ensihätään vastannut. Lopulta sain toimistoihmisen ja laulunopettajan kiinni, ja poikkeusluvan käydä siellä tänään pummimassa paikkani klo 11-13 välissä. Thänk God, en paremmin sano! Hyväkään shoppailureissu ei olisi korvannut talven säännöllistä mielenvirkistystä...

Kun sisko sitten löytyi aseman ihmisvilinästä, kävimme etsimässä mukaan otettavaa ruokaa (ja herkkuja ardold'silta) ja hyppäsimme bussiin kohti Serenaa. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut niin pitkään ja estoitta ääneen kuin siellä... Miksei kukaan ollut moneen vuoteen muistuttanut, että vesiliukumäet ovat lempiasioitani? Varmaan 10 vuoden tauko välissä siinäkin touhussa, hävytöntä... Nyt kuitenkin otimme ilon irti, juoksemaan emme sentään alkaneet laskujen välissä,  mutta koko ajan olimme liikkeessä. Rappusten kiipeäminen oli taatusti tehokasta reisi-peppu-liikuntaa, sen verran se ainakin loppuajasta alkoi jo tuntua...

Kaupunkiin palatessa näin sitten vihdoin ja viimein sen paljon puhutun asunnon. Söpö, kaunis ja vähän pikkuinen, kun vertaa sieltä pariakymmentä neliötä ja omaa yli 60 neliön lukaalia. Sisko kuitenkin vaikutti mahtuvan sinne hyvin ja oli onnellinen lahjuksistaan. Pannulaput näyttivät tosin vähän isoilta siihen paikkaan suhteutettuina...

Eilen pääsin toteamaan, että shoppaajan lahjani eivät selvästi ole kadonneet mihinkään, vaikken niitä moneen vuoteen olekaan kunnolla treenannut. Harjoituksen puhe on korkeintaan kierouttanut niitä; siinä missä normaalinainen olisi varmaan harkinnut esim. vaatteiden ostamista, minulle riitti kaksi paria ruudullisia polvisukkia... Sen sijaan lankakauppoihin uponnutta summaa ei julkisteta tai ääneen lausuta, missään olosuhteissa...

Hakaniemen hallin tuliaiset: Kid Lana -mohairlankaa ja pari kerää OnLinen villa-bambu-sukkalankaa

Menitasta mukaan tarttui sekä Drops Alpacaa

että Grinascon Tangoa ja Rowanin Tapestryä.

Näiden viimeisten lankojen kanssa leikkimistä odotan erityisen paljon, Tapestyssä houkuttelee soijakuidun mukanaolo ja Tango on aivan iiiihanan pehmeä sekoitus villaa, alpakkaa ja viskoosia... Enemmänkin olisin ostanut jos olisin kehdannut, mutta rajansa (kai?) kaikella. Ehkä minä joskus vielä pääsen sinne uudestaankin... Toivottavasti!

Muita mukaan tarttuneita olivat syksyn Interveawe Knitting ja huovutusextra, pari Robin Hobbin romaania, Kalevala, muutama synttärikortti jemmaan tulevaa tarvetta varten, paistinpannu Kullalle tuliaisiksi, lautapelikaupasta Thurn und Taxis ja Bohnanza-pavunkasvatuspeli ja suklaata Stockmannilta... Budjetti ylittyi reilusti, mutta kieltäydyn potemasta huonoa omatuntoa. Näillä eväillä pärjätään taas pitkälle eteenpäin.

Iltapäivästä tapasin vielä yhden nettitutun, pitäisikö kutsua vaikka J:ksi? Tosi kiva tyttö ja oli tosi mukavaa... Ujostelemaankaan en ehtinyt, kun ensimmäisenä pääsin esittelemään lankahankintojani. Toivottavasti joskus jatkossakin treffaaminen onnistui, sen verran mukavalta tuntui kasvokkainkin höpöttäminen eikä vain koneellisesti.

Kotimatkalle pääseminen olikin sitten vähän haasteellisempaa. Junan piti lähteä kuudelta ja seisoin oikean laiturinkin vieressä (samoin kuin ainakin 100 kanssakulkijaa), kun viittä yli kuusi paikalle purjeti Moskovasta palaava venäläinen versio. Luottavaisimmat sielut yrittivät hypätä kyytiinkin, minä taas totesin jonkun harrikkaäijän kanssa, että ei tämä voi olla oikein... (olinkohan viikonloppuna liikaa tekemisissä motoristien kanssa, kun luontevimmalta tuntui kysyä kuulutuksesta selvää saamisesta pitkältä ja kovasti tatuoidulta harley davidson -vaatteissa kulkeneelta tyypiltä?) Pikkuhiljaa laituri vaihtui ja puoli seitsemältä juna lopulta lähti puksuttelemaan kohti kotia. Onneksi sinnepäin ei enää ollut kiire mihinkään. Neulomaan ei muuten enää takaisin päin kyennyt, niin väsyksissä kädet olivat kassien kantamisesta koko päivän...