Vielä eilen olin vähän jopa harminsekaisella suhtautumisella vatsakipuihini, laulutuntinautinto selkeästi häiriintyi siitä, että alavatsan lihaksisto ei toiminutkaan niin kuin yleensä. Tai sitten olen vain parin viikon tauolla unohtanut enemmän kuin haluan myöntääkään, ja syytän sitten vain viattomia vihlaisuja kaikesta mahdollisesta. Tänään illalla kuitenkin, kun vatsa oli useamman tunnin normaali putkeen, aloin jo huolestua. Entä jos siellä ei olekaan kaikki hyvin? Ymmärrän paremmin kuin hyvin niitä naisia, jotka 12 viikon oksentelun jälkeen ovat huolissaan, kun keskiraskaus alkaa vähentää moisia oireiluja. Vaikken ehkä olekaan vielä varauksettoman ihastunut tähän juttuun, en kyllä antaisi noita kipuja poiskaan...

Muutenkin tänään on selkeästi ollut enemmän sellainen olo, että se vauva olisi tervetullut, tuo se mukanaan mitä tahansa. Katselen mainoksia uusin silmin ja selkeästi alitajuisesti suunnittelen jo tulevaisuutta sen mukaan, että ehkä olisi salamatkustaja kyydissä. Tyhmää kylläkin, todennäköisesti ensi viikolla tipahdan unelmistani alas kovaa ja korkealta. No, siihen asti voin kuitenkin haaveilla ja pelätä ja yleensäkin kieriskellä tunnemyrskyissä.

Töissä hirnuttiin myös mystisistä kivuista kärsineen työkaverin kanssa, että mennään sitten yhdessä kertomaan pomolle iloiset uutiset. Menettää samalla iskulla kaksi lähes kriittisen tärkeää työntekijää... Todennäköistä ehkä on, että kummankaan kivut eivät ole se juttu. Hauska hetki saatiin kuitenkin, kun mietittiin kahta pallomahaa hiihtelemässä viimeisillään raskaana töissä pitkin käytäviä. Tuo työkaveri olisi kyllä sellainen, että hänen kanssaan olisi hauska olla yhtä aikaa raskaana. Todella samantapainen suhtautuminen maailmaan kuin minullakin, vaikka onkin vähän enemmän ehtinyt maailmaa nähdä ja yhden lapsen aiemmin jo pyöräyttääkin. Vilpittömästi toivon, että ainakin hänellä olisi tärpännyt.