Ihan omaksi ilokseni muutama sana vielä siitä tämänviikkoisesta mökkireissustakin. Kuten jo edellisessä kirjoituksessa totesin, ihanaahan siellä oli. Ei voi muuta sanoa.

Kullan kanssa keskittyneesti kaksin, tehtiin ruokaa ja sytyteltiin nuotioita, eksyttiinpä aika usein K18-touhuihinkin. Enpä osaisi kuvitella, että kenenkään muun kanssa olisi noin montaa päivää hyvä olla niin, että se toinen on käytännössä koko ajan vuorovaikutusasemissa vaanimassa. Ehkä vartin verran välillä eri tilassa, sitäkin harvoin. Yleensähän minulle se oma aika on niin tavattoman tärkeä ja kallisarvoinen. Puhuttavaa riitti ja välillä oli mukava olla hiljaakin lähekkäin. Semmoista omaa kivaa... Toisaalta nyt, kun ollaan oltu kotona, olemme olleet aika paljon omissa oloissamme. Samassa asunnossa kyllä, mutta sisällä ollessa ei olla juteltu paljoa. Varmasti molemmat kaipaavat vähän hengähdystaukoa siitä totaaliyhdessäolosta. Tänään kyllä kävimme Lahdessa ihmettelemässä yhdessä, mukava retki sekin. Huomenna pitää palauttaa auto isälleni, sitten olemme taas tänne "sidottuja".

Mökiltälähtöaamuna kävimme vielä minun vanhempieni pihan kautta, poimimme viinimarjoja pakkaseen ja näimme pikaisesti isäni ja pikkuveljeni. Viinimarjapensaat oli suojattu verkoilla, ja minun poimimiseni alkoi sillä, että leikkelin mahdollisimman varoen yhden verkkoon takertuneen pikkulinnun siitä irti. Lajia en tunnistanut, jotenkin mieleen tuli naispuolinen västäräkki, mutta vannomaan en mene. Maassa se oli ja hypellen yritti karkuun, mutta oli reppana kiinni sekä jalasta että siivistä. Toivottavasti ei ollut ollut siinä vielä kovin kauaa... Mutta olisiko västäräkki voinut joutua verkkoon vaikka jonkin ötökän perässä, nehän eivät kai syö marjoja? Kun otin pikkuisen käteeni, pelkäsin, ettei se ollenkaan ymmärrä olla paikallaan vaan hirttää itsensä lopullisesti verkkoon pyristellessään tai saa sydänkohtauksen. Ehkä se kuitenkin jotain tajusi, kun oli nätisti hiljaa siinä kädellä ja kuunteli jutusteluani samalla kun varoen selvittelin naruja irti. Lähti sitten kyllä nopeasti lentoonkin, kun avasin käden ja kehottelin ääneen. Toivottavasti ei reppana ollut vielä liian väsynyt pakoyrityksistään, ja toivottavasti siipien alle ei jäänyt verkonpalasia kalvamaan ihoa ja lihaksia. Ihan varma en uskalla olla, sen verran tiukassa jokunen naru oli ja en uskaltanut siipiä taivutella yhtään, etten vain satuttaisi toista. Ihmismäisillä voimilla olisi varmasti ollut helppo vääntää siivet kipeiksi tai jopa murtaa luita, niin pieni ja hentoinen se lintu oli. Toivottavasti sillä on nyt kaikki hyvin...

Viime lauantaina sain kunnian kammata velipoikani hiukset (pitkä ja luonnonkorkkiruuvikiharainen pöheikkö), sunnuntaina ripitettiin serkku ensimmäisen kerran. Veli oli ihan yhtä peikon näköinen sunnuntaina jo kuin edellisenäkin päivänä, mutta olipahan ainakin periaatteessa vähän oiottu kutreja ennen sitä. Minua olisi kyllä himottanut tehdä ranskanletti niihin hiuksiin... Milloin miehille kehittyy jonkinlainen etiketin tapainen pitkien hiusten juhlakäsittelyyn? Itse päivänsankaritar sunnuntaina oli niin kaunis ja säteilevä kuin pitikin, oikein olin ylpeä serkustani. Niin ne pienet kasvavat, vastahan tuo V oli pikkuinen vauva ja sitten taapero, nyt mokoma on jo saanut naimaluvankin kirkon puolesta. Toivottavasti ei sitä kuitenkaan vielä ihan heti 18 täytettyään sitä käytä.... Isänsäkin ihmetteli, että mikä vika lapsissa mahtaa olla, kun kasvavat silmissä vaikka itsessään ei huomaa mitään muutoksia.

Ja vielä viikon mietelause, siltä varalta että joku on jaksanut lukea tänne asti. Poikamiehen kalu on kuin vanha kello, jos illalla ei vedä, niin aamulla seisoo...