Lukioaika on tainnut olla minulle joskus todella traumaattinen, koska vielä melkein viiden vuoden kuluttua sen loppumisesta näen jatkuvasti sinne sijoittuvia painajaisia. Joko olen siellä sisällä nalkissa, tai sitten pyrin huomaamattomasti sisään tai ulos. Uudempiakin tuttuja siellä kyllä pyörii kovasti mukana, etenkin sellaisia työkavereita, jotka jostain syystä sillä hetkellä ahdistavat. Oikeassa elämässä kyllä koin ala-asteen pahemmaksi...

Viime yönäkin olin alussa lukiossa, sitten menin vanhempien kotiin, jossa mukamas vielä asuin, ja jotenkin asiat nopeasti ajautuivat siihen pisteeseen, että karkasin kotoa. Isoisäni kävi tuomassa linja-autoasemalle minulle rahaa 200e, jotta pääsisin laivalla Ruotsiin. Noh, laivalle en ikinä päässyt, sillä noita-akka kaappasi minut ja jonkun mukavan tuntuisen pojan bussista mukaansa johonkin taikamaahan lentävällä kumieläimellä. Sellaisella uimalelulla, jossa on vähän patjaa (juuri tarpeeksi kolmea aikuista peppua varten kun istutaan tiiviiisti jalat harallaan) ja pää. Lentäminen oli kyllä huimaa ja upeaa, kuin parhaasta erikoistehosteleffasta hienoine syöksyineen kohti puunlatvoja ja sitten taas korkeuksiin. Aika tasaisesti kaksi metriä maanpinnasta tien päällä enimmäkseen kuitenkin.

Yövyimme pienessä teltassa ja minut ja tämä poika pistettiin nukkumaan samaan kahden hengen makuupussiin. Ihan kiltisti kuitenkin, kun en malttanut nukkua vaan hiippailin noidan perään. Mokoma otti minut sitten avukseen tekemään nuorentavaa taikajuomaa jonkun ammoin kuolleen hallitsijan luista jäljellä olevasta ruusunpunaisesta pölystä. Tekemisrauhaa meille ei kuitenkaan suotu, sillä rakkaat työkaverini alkoivat juosta tuomassa verokorttejaan joka välissä, aina kun saimme pölyn kunnolla levitettyä koko pöydälle.

Tässä vaiheessa soi kello. Tuolla actionin määrällä ei varmaan ihmekään, että väsytti. Lentäessä olin kyllä jo oivaltanut, että nyt on uni kyseessä, joten siinä osasin jo asennoitua nauttimaan ja seurailemaan tapahtumia, en enää pelännyt satuttavani itseäni oikeasti, jos ote heltiää sen poitsun (ihan Harry Potterin Ronin näköinen) vyötäisiltä viimeisenä kumieläimellä istuessani.

Mitä ihmettä alitajuntani yrittää minulle kertoa?

Ja miksei yläkerran naapuri nouse jo ylös? Siellä pärisi värinäkännykkä ensimmäisen kerran lattialla melkein heti herättyäni kuudelta, ja vieläkin se kuuden minuutin välein pitää elämää... Jotain rajaa torkunkin käytössä!

Pepenero, kiva kun pistäydyit, tule taas :) Todennäköisesti minulla seuraava juttu tuolla ehkäisyrintamalla on tylysti ilmoittaa, että pillerit loppuivat sitten tänään ja uusia en osta. Ehkäisköön mies ihan itse miten haluaa... Vaan ehkä en ihan vielä ole niin epätoivoinen. Toivottavasti.