Huvittavaa oikeasti, miten äkkiä jouluun voi kyllästyä. Perjantaina odottelin sitä vielä innolla, ja lauantai ja sunnuntai menivät oikein kivasti juhliessa kotiin pääsyyn asti. No, joulukarkkejahan me syödään vielä varmaan pari viikkoa, mutta muuten joulu nyt kyllä ihan selkeästi riittää. Tänään jotain kevyttä ja helppoa syötävää ruuaksi, kiitos, vaikka kanasalaattia tai pinaattikeittoa.

Kaksi päivää menikin sujuvasti niin, että syötiin parin tunnin välein aina ähkyyn asti. Ensin lauantai vanhempien kotona isovanhempien parveillessa myös siellä (Kultakin tuli käymään ja toi paketin, ihanaa), sitten sunnuntaina käytiin isovanhempien luona syömässä. Siis molemmissa paikoissa. Ja tottakai varsinaisten aterioiden välissäkin piti syödä suklaata, ettei nyt ainakaan nälkä tai makeanhimo pääsisi yllättämään. Nyt ollaan onneksi kotona säällisellä ruoka-aikataululla.

Olin minä kiltti tainnut olla, kun sain muuttokuormallisen lahjoja mukaani tänne takaisin. Sukulaiset olivat vähän innostuneet... 24h-sarjan kahvikuppeja kahdeksan, niitä olin paria toivonut. Mattopiiska, pöytäliina, lakanoita ja kynttilänjalkoja kummisedän jäämistöstä, silikonisuteja, karkkia kamalasti, vähän muuta vaatetta ja kaunis koru Kullalta. Kaikki oikeastaan (ehkä sitä pitsipöytäliinaa lukuun ottamatta) sellaista, mitä varmasti tulee käytettyä ja mieleistä tavaraa. Pitsiliinaiässä minä tosin en vielä mielestäni ole...

Kullan äiti oli ostanut meille yhteisen lahjan, kaksi Muumimukia. Persoonien mukaan tosi osuvasti valittu. Kullan muki Nuuskamuikkusesta, joka kalastaa ja soittelee huilua jossain yksinään, kaikessa rauhassa muista eristäytyneenä. Minun mukini vaaleatukkaisesta Vilijonkasta, joka komentaa/opastaa pikkuvilijonkkia ja pyllistelee matolla (tosin sen siivousharjan voi unohtaa hyvin sujuvasti minun pyllistelyistäni, ne ovat ihan muihin tarkoituksiin). Kyllä se anoppi meidät tuntee ja aikahyvin osaa asiat kiteyttää. Tuotahan meidän elämä on, toinen touhuaa yksinään ja minä hinkuan lapsiparvea ympärilleni. Ja vaikka kotona ehkä olisinkin enemmän kuin Muumimamma, töissä taatusti pääsee valloilleen sisäinen Vilijonkkani.