Juu, nyt vain ihan lyhyt pikakertaus viime päivistä. Tässä se tulee: hullun pitkiä ja rankkoja työpäiviä, kotona jumittamista koneen kanssa. Kuukautiset estävät seksielämän ja heittelevät tunne-elämää niin tehokkaasti, etten osaa sanoa, missä kohtaa mielitekoni kiukutella on oikeasti oikeutettu ja missä kohtaa pelkistä hormoneista johtuvaa --> en siis kiukuttele, ettei sitä tulisi tehtyä syyttä suotta.

Oikeasti, mahtaako kukaan muu ajatella tuota asiaa noin vaikeasti? Melkein joka kerran, kun minulla on paha olla tai kiukuttaa, syytän ensinnä hormoneita ja sitten vasta ympäröivää todellisuutta. Tietysti hormoneilla on osuutensa asiaan, joinakin aikoina kuukaudesta ihan selkeästi, mutta silti. Kai sitä vikaa joskus jossain muuallakin voisi olla? Tyypillinen esimerkkitilanne: Ttuntuu, kuin Kulta kävelisi aina haluineen minun halujeni yli. Tai lähinnä haluamattomuudellaan estää minun halujeni toteutumisen. Normaalisti se on tavallaan ok, koska kyse on suurista asioista, lopullisistakin sellaisista, eikä sellaisiin päätöksiin voi toista oikein painostaa tai pakottaa. Suren vähintäänkin tapahtuvaa lykkäystä, mutten ryve itsesäälissä. Kuukautisten lähestyessä voisin heitellä astioita seinään samasta syystä, mutten heittele, koska syytän vain hormoneja pahasta olostani. Mutta voiko niitäkään oikeasti syyttää niin paljoa? Ja onko niin, että hormonit lisäävät pahan olon tunteita, vai niin, että hormonit saavat esiin sen oikean minän, joka normaalisti on haudattuna kilttien e-pillerihormonien onnellisuushuuruihin?