Tänään ei taas huvittaisi paljoa mikään. Väsyttää vain. Töissä odottaa viikon ajalta paperi- ja mikrotukihommia, jotka eivät olleet ihan ylitärkeitä palkkoja laskiessa. Minä vain haluaisin kyyristellä sohvan nurkassa ja torkkua siellä. Tai vielä parempaa, suoraan lämpimässä sängyssä Kullan kainalossa. Olen väsynyt koko ajan, en jaksaisi vetää pirteää iloista työminää päälle ja lähteä paiskimaan hommia.

Miksi minusta aina tuntuu, että kyllästyn ja väsyn töihini puolen vuoden kuluttua? Ja miten minä tällä kertaa pääsen siitä yli, kun vakityötä ei noin vain hylätä? Kansalaisopistokesän viimeiset pari viikkoa olivat tuskaa, hautausmaa nyt oli tuskaa koko ajan. Jopa vuosi sitten kesähommana hoitamani pikkutypykkä tökki jotenkin pari viimeistä viikkoa, tosin se oli varmaan alitajunnalta tietoinen veto vieroittaa minua hänestä, ettei ikävä olisi ihan niin kova. Kun nykyäänkin mietin typyä monta kertaa joka viikko, vaikken ole mitään siitä perheestä myöhemmin kuullut. Vähän yli puoli vuotta kuitenkin ehdittiin olla joka arkipäivä yhdessä, tytöstä tuli minulle melkein kuin oma henkisesti.

Illalla kävin ystävä S:n kanssa ulkoiluttamassa koiraa tunnin verran kuntopolulla. Raitis ilma oli hyvä juttu, ja mäkihyppytornin portaat varsin tehokasta harjoitusta. S kertoi, että hänen tyttärensä oli vähän aikaa sitten ensin juossut ja sitten kävellyt ne ylös kaverinsa kanssa. Hullun hommaa! Ensinnä jo ihan se, että ne ovat niin pitkät ja rankat, että minä ainakin joudun vetämään välissä henkeä päästäkseni ylös asti tukehtumatta. Ja toisekseen se, että rappuset ovat pitkän matkaa tosi jyrkät ja suht kapeat, kaidekin on vain yhdellä puolella. Maa löytyisi jo ehkä metrin päästä, mutta se rinnekin on hurjan jyrkkä. En oikeasti uskaltaisi juosta siinä vaikka kuinka kunto riittäisikin.