Ei sitä näköjään paljoa tarvitse helpotusta elämään, kun se jo näkyy käytöksessä. Uusi kollegani on nyt ollut töissä kaksi päivää kanssani, ja tänään pomo jo kehui kotiin päin lähtiessäni, että ihanaa nähdä minun hymyilevän taas. Olenko ollut ahdistuneempi kuin olen kuvitellutkaan?

Muutenkin heti tiistaiaamun tuskasta selvittyäni tämä päivä on ollut oikein jees. Sopivasti vauhti päällä ja tekeväinen olo, mutta ei mitään yletöntä kiirettä. Ja laulutunti, ah se oli ihanaa... Kuten aina. Lyyrinen mezzosopraano on kuulemma tämän hetken virallinen tautiluokitus, tuskin se siitä ihan heti mihinkään kuuluu. Ylhäälläkin saan otettua ääntä itsestäni ulos niin paljon kuin tarvitsee, ja kuorossahan olen laulanut alttoa jo pari vuotta.

Olemme nyt tämän alkuvuoden tahkonneet Andreo Boccellin julkisuuteen tuomaa Conte Partiro:ta. Aivan uskomattoman ihana kappale laulaa! Rankka kyllä fyysisesti, mutta toisaalta se hidas herkuttelutahti ja pitkät korkeat sävelet, mmmm, sitä voisi laulaa ikuisesti. Tosin vähän epäilen, että jos harjoittelutahti löytyy nyt keventyvien työvuorojen ansiosta, naapurit eivät tuota kovin montaa toistoa illassa haluaisi kuulla... Pääsisiköhän tuota joskus jossakin kokeilemaan karaokessakin? Olisi kiva säväyttää vähäsen jonakin eisavuisena ja einautiskelleena iltana.