Ruokapäiväkirja ja kaksi vaakaa on pettämätön yhdistelmä. Toisella vaa'alla punnitaan itsensä aamulla, toisella jokainen kotona syöty suupala. Digivaa'an parasta antia selvästikin. Töissä olen onnistunut luovimaan valmiiden annosten maailmassa, jossa pakkaus itsessään jo kertoo syömästäni energiasisällön. Eläköön excelit, taulukkomaailma pyörii taas...

On se muuten hassua, että kun pari päivää on asemoinut itseään kohti laihdutuskanavaa, alkaa tulla kunnon tehokas itseinhoinen olo. Mikä tahansa kalorimäärä aterialle on liikaa, stepperinkin kaivoin taas makuuhuoneesta reppujen alta esiin. Melkein vuoden se siellä taisikin pölyttyä, siitä vielä vuosi taaksepäin ja sen kanssa painoa tipahtikin yhdessä keväässä kymmenisen kiloa.

Minusta voisi tulla hyvä anorektikko, jos lähtöpaino olisi jotain tätä pienempää. Nyt yrityskin voisi aiheuttaa lähinnä huvittunutta säälittelyä. Noh, jospa edes pääsisin sinne normaalipainon lukemiin, se olisi jo jotain. Tai edes kuutosella alkaviin, sitä olen ollut joskus ehkä ylä-asteen alkupuolella... Toivossa on hyvä elää, eikä se sinänsä vaadi muuta kuin tahdonvoimaa.

Äsken kyllä huvitti, kun ilmeisesti lopetin stepperitreenin liian vähäeleisesti. Kulta oli etsinyt minua, kun hävisin niin yhtäkkiä. Suihkusta sitten löysi lopulta. Ihanaa, että tuo välittää niinkin paljon, että haluaa pitää minun olinpaikkani asunnon sisällä tiedossa. Pieni asia ehkä jollekulle muulle, minua tuo lämmittää. Vaikkei kolmioon vielä kovin pitkäksi aikaa toisen hukkaaminen onnistukaan.