Mitäs sitten tehdään, kun tärkeässä asiassa kahdella avoliitossa asuvalla ihmisellä on hyvä, perusteltu ja oikeutettu kanta, mutta täysin vastakkaisin näkemyksin? Kuinka pitkään ja kuinka rajuilla perusteluilla voi ja kannattaa yrittää kääntää toisen päätä?

Olen ensimmäisenä myöntämässä, että kenestäkään ei pitäisi tehdä vanhempaa vastoin tahtoaan. Vaan miksi siinä kielteisessä kannassa pitää pysyä niin jääräpäisesti?

Eilen mies heitti ihan tarkoituksella kuulemma pahan provon, kun meinattiin alkaa katsomaan Battlestaria kahdestaan. Ei voi sietää pikkulapsia. Mikä voisi olla minulle pahempi isku vyön alle? Siitä seuraava tunti taisikin mennä "keskustellessa"; ensin kauhistunutta tiukkaamista moisesta kommentista, itkua ja erolla uhkailua (sinänsä ihan tosissani että jos tuo oikeasti yrittää säilyttää moisen asenteen, minä en tähän suhteeseen pysty jäämään), lopulta jonkin verran jopa järkevää puhetta. Samat vanhat argumentit, kun toinen ei tiedä mitään lapsista eikä tunne yhtään, kuinka sellaista voisi halutakaan. Ja ymmärtää kuulemma senkin, ettei minun tilanteeni tällä hetkellä ole mitenkään reilu. Ja pahin pelko kuulemma on aina vain se minun menettämiseni.

Kuitenkaan ei voi kysellä tutuilta lapsellisilta miehiltä, millaista on olla isä, tai lukea netistä tai kirjoista aiheesta. Millä se kaipuu sellaiseen muka yksinään tulisi? Vai tuleeko muka kenellekään ikinä?

Tuntuu niin kurjalta, kun tuo eroaihe on taas kerran pöydällä. Sillä uhkaileminen on enemmän kuin epäreilua. Vaan minulla ei kestä pää tätä ikuista odottamista loputtomiin, ja tuollaisen provoilukommentit pelästyttävät kahta kauheammin. Olen ihan rikki, ahdistavat ajatukset vain pyörivät päässä ja itsemurha-ajatuksetkaan eivät ole kovin kaukana. Tyhmää, niin tyhmää, mutta veitsen kanssa lämpimään suihkuun meno toisaalta houkuttelisi niin kovasti. Niin kuin aina, kun elämä oikein potkii päähän.

Aina sanotaan, että rakkaudella ei saa kiristää eikä sille saisi asettaa reunaehtoja. No, ehkä en rakkaudelle suoraan, mutta yhdessä asumiselle kyllä. Julmaa mutta totta, vaikka miten muuten rakastankin tuota miestä, ja uskon hänenkin minua rakastavan, tuo lapsiasia taatusti kaataa tämän suhteen, jos ei järkeisty pikkuhiljaa. Millä saisin palautettua itselleni uskon siihen, että järkisopuratkaisu vielä löytyy? Ja sen aiemman luottamuksen siihen, että tulee vastaan mitä ikinä tahansa, siitä kyllä päästään yli yhdessä?

Maailma hajoaa, jos tämä suhde pettää alta, mutta kaikkien haaveiden alasampuminen tulevaisuudesta tuntuu toisaalta vielä pahemmalta. Itsemurha olisi helppo tie karkuun tätä kaikkea...