Tänään oli työkaverin luona kynttiläkutsut. Menin, kun olin tullut luvanneeksi ja kun oikeasti kaipasin vähän jotain uutta hauskaa tänne meille. Katalogia selaamalla löysinkin jo etukäteen, mitä halusin.

Kutsut itse ovat niitä asioita, joita en välttämättä ymmärrä oikein koskaan. Kokoonnutaan yhteen, osa porukasta tuntee toisensa, osa ei. Katsellaan koristeita, selataan esittelijän tahdissa katalogia ja ennen kaikkea haistellaan toinen toistaan erikoisemmilta tuoksuvia kynttilöitä. Tänään kummallisimpana hajuna mieleen jäi ehdottomasti minttukurkun tuoksuinen kolmisydänkynttilä. Ei itse asiassa hullumpi yhdistelmä. Esittelyn loputtua katsellaan vielä vähän lisää, ja pitkän viivyttelyn jälkeen kirjoitetaan lopulta paperille, mitä oikeasti halutaan. Lopulta juodaan kahvit ja lähdetään niiden jälkeen äkkiä karkuun.

En oikein ymmärrä tuollaista sosiaalista rituaalia. Onko se joku jäänne siltä ajalta, kun naiset ovat vuorotellen ostaneet toisiltaan pieniä juttuja tukeakseen itse kunkin taloudellista selviämistä? Tekosyystä kokoontua yhteen se ei oikein mene, koska aina tähän mennessä joka kutsuilla on ollut ihmisiä, jotka ovat saaneet koko tunnelman vähän vaivautuneeksi ja araksi. Nytkin paikalla oli a. emännän omia siviiliystäviä ja b. työkavereita. Varmasti mukavia ja hyviä ihmisiä kaikki, mutta yhteistä puheenaihetta ei vielä pariin tuntiin löytynyt edes ohjatun keskustelun kautta. Varmaan mukavampaa olisi ollut pitää kahdet kutsut erikseen... Tuskin tarvitsee edes mainita, että minä olisin mieluiten vain vaivihkaa sujauttanut lapulla emännälle etukäteen mitä haluan ja rahat kouraan osallistumatta koko riittiin.

Myös se huvitti, miten erilaisista tavaroista ihmiset pitävät. Molemmat minun hankintani (tuoksuvia kynttilöitä en edes viitsi pahemmin haistella, kun mies on allerginen ja siihen nähden tuoksuja on kaapissa jo liikaakin) olivat minun mielestäni kauniita, mutta aikalailla pelkistettyjä ja selkeitä. Mustaa, valkeaa, hopeaa vailla turhia yksityiskohtia. Toiset taas lähestulkoon saivat orgasmeja pienistä kahviloista, joiden sisään voi laittaa kynttilän. Sieviä ne toki olivat minunkin silmääni, mutteivät todellakaan minunnäköisiäni. Eikä niille löytyisi arvoistaan seuraa mistään päin meiltä. Yksinkertaisille on aina tilaa, siirretään edellisiä kauemma tai järjestellään uudestaan, mutta krumeluurimpi vaatisi lähestulkoon uudelleensisustamista. Sellainen koristeihminen minä en sentään (vielä?) ole.