Nyyhkis, kevään tulon huonoin hetki oli juuri äsken, eli viimeinen laulutunti. On se niin väärin, että opettajillakin on kesälomat! Pienenä viulukauden loppuminen oli aina juhlaa, mutta nyt isona ei laulun loppuminen ole ollenkaan mukavaa. Onneksi on edes tietokoneet ja äänentoisto ja uusi nuottikirja, jossa varmaan riittää mahdollisen kesäisen tekemisen puutteen varalle puuhaamista ihan niin paljon kuin haluaa.

Ääni soi tänään ihan mukavasti, aivan paras terä taisi jäädä kotiin teenjuonnin ja munkin seurauksena, mutta riittävästi oli tunnillakin potkua. Yksi epämääräinen kiljahdus jäi etenkin mieleen minulla ja opettajalla, ilmeisesti puhtaan vahingon seurauksena tullut täydellinen ylä-ääni hyvällä vibratolla. Vatsalihakset olivat niin rajussa käytössä, että melkein lensin nurin sen nykäisyn voimasta, mutta ääni oli hieno. Kyllä se siitä lähtee. Ja näköjään jopa minulla on olemassa luonnollinen vibrato, mielenkiintoista...

Anoppi ja appiukkokin käväisivät täällä tänään, pitkästä aikaan. Viimeksi olen nähnyt heitä joulun aikaan, joten oli jo aikakin nähdä välillä. Ihan hyvällä mielellä nuo tuntuivat olevan ja kuulumisetkin olivat lähes voittopuolisesti positiivisia. Ja minä uskallan aina vain enemmän ja enemmän olla oma itseni heidänkin nähden, ihanaa.

Mies on suloisesti ihan samanlainen isänsä kanssa. Kuin kaksi marjaa, siitä ei ole epäilystäkään. Yhtä pitkä tuo ei ole kuin isänsä, mutta kävelytapa ja käytös ovat aivan yhtä identtisiä kuin minulla ja äidilläni...