Tämä viikonloppu on ihan mennyt aistinautintojen parissa. Loppuviikosta Kulta löysi kaupasta pitkästä aikaa elimäkeläistä valkosipulituorejuustoa (kyllä, tämä on mainos, valitettavasti ei maksettu), ja sitä ollaan nyt ahmittu leivän päällä, ruuan seassa, paistetuissa munissa ja minä välillä herkkuja kaivatessani hitusen suoraan purkistakin. Aivan uskomattoman hyvää, ikinä en olisi uskonut, että jokin ei-makea juttu voisi noin tulla minulle intohimoksi. Sääli että purkki on jo melkein tyhjä...

Toinen intohimo tälle viikolle olivatkin sitten kotimaiset omenat. En ollut edes hoksannut, että niitä voisi ostaakin jostain. Olin vain miettinyt, että vanhempia tuskin tulee käytyä katsomassa nyt omena-aikaan, joten jään tänä vuonna ilman omenoita ja luumuja. Mutta hallelujaa, omenoitahan saa toriltakin! Perjantaina ostin niitä parin kilon pussin (ja pelästyin samalla kuollakseni että olen hukannut lompakkoni, kun se olikin jäänyt töihin) ja nyt siinä on vielä muutama jäljellä. Joka aterian jälkeen pari omenaa ja helposti jokunen siinä välissäkin. No, omenat ovat terveellisiä, eikö? Ainakin jos suklaaseen vertaa, parempi näitä on syödä.

Tulee ihan mieleen ala-asteaika, kun mummi kantoi meille muovikasseittain omenoita parvekkeelle, ja sitten sieltä kävin niitä aina muutaman kerrallaan hakemassa ja mussutin koko illan. On ne vaan niin hyviä, siitä ei pääse mihinkään. Nämä ovat jopa madottomia ja järkevän kokoisia, mitä ei voi sanoa mummin tuomista silloin joskus. Toisaalta näistä kyllä puuttuu tunnelatauskin, nämä ovat vain omenoita, eivät mitään mummin tuomia.

Huoh, taas alkaa ahdistaa, kun aloin miettiä mummia, sukulaisten pihoja ja sitten sukulaisia. Setäni kuoli kesällä, ja se kyllä vetää mieltä matalaksi aina vain. Elokuvia katsoessa sen huomaa erityisen hyvin, en haluaisi katsoa oikein mitään, missä ihmisiä kuolee onnettomuuksissa tai sairaskohtauksiin. Ja aikaisempi serkun itsemurha teki sen, että itsemurhakohtaukset ovat poissuljettujen listalla, jos minulta kysytään. Lopputulos: jos minä voisin valita, meillä katsottaisiin vain romanttista hömppää ja komedioita, jotka eivät pakottaisi minua käsittelemään moisia asioita. Mikä ihme miehiä viehättää toimintaelokuvien ylipitkissä tappelu- ja tappamiskohtauksissa? Pointti tulisi kyllä selväksi puolessa minuutissa (minkä minä vielä mukisematta jaksan katsoa) tai minuutissakin, mutta silti niitä pitää venyttää ja pitkittää vaikka kuinka paljon. Mainittakoon tässä, niistä mitä me olemme viimeksi katsoneet, Danny the Dog yllätti minut todella positiivisesti, vaikka alussa mietinkin oikeasti, jaksanko muka katsoa sitä kokonaan.

Vielä yksi makuelämys pitää tältä viikonlopulta raportoida. Eilen avasin syksyn liköörikauden ja ostin ensimmäisen kerran pullon Amaretto Creamia. Tosi hyvää! Ja makeaa. Onkohan minusta tulossa aikuinen pikkuhiljaa, kun jossain vaiheessa iltaa oli jo pakko sen makeuden jälkeen pummata lasi valkoviiniä Kullalta suun "neutralisoimiseksi"?