Huomenna tämä neiti on tasan 24-vuotias, lähestulkoon uskottavassa iässä siis. Nyt on olo aika surumielinen ja haikea, toivottavasti seuraava vuosi olisi parempi.

Mitäs tässä sitten vuoden aikana on tapahtunut?

Positiiviset jutut ensin: sain vakityön, joka tosin oli vuosi sitten näihin aikoihin jo hyvässä vauhdissa tuloillaan. Töissä sain huimasti vastuuta ja kasvoin sen mukaiseksi ja hallitsemaan sitä, koin hurjaa ammattiylpeyttäkin. Olen myös todella arvostettu osa meidän yksikön työyhteisöä, uskomatonta näillä alkuperäisoletuksilla. Sisko T ja veli T pääsivät ripille ja alkoivat osoittaa "huolestuttavia" aikuistumisen merkkejä. Sisko E:n kanssa kommunikointi alkaa toimia, yökylätkään eivät enää ole päättyneet kuukausien mykkäkouluun vaan ollaan erottu ystävinä. Kulta on tullut aina vain rakkaammaksi tässä vuoden mittaan. Olen löytänyt uusia ystäviä, hyvän harrastusporukan kuorosta ja sellaisia uusia piirteitä itsessäni, joista kovasti pidän.

Negatiivisia juttuja tuntuu löytyvän paljon helpommin tällä hetkellä. Parisuhteeseen sitoutuminen ei ole ollenkaan samaa luokkaa kuin vuosi sitten, pään hakkaaminen toistuvasti seinään alkaa ilmeisesti vaikuttaa. Setäni kuoli kesällä, ja vain vähän sen jälkeen mummo joutui sairaalaan selkänsä takia eikä ole vieläkään oma pirteä itsensä. Oikeasti kaikki isovanhempani ovat vanhentuneet todella kovasti tämän vuoden aikana, toki ymmärrettävää, sen verran rankka tämä vuosi on ollut kaikille. Työstäkin lähti henkeä pois, kun rakastamani vaativammat tehtävät hajautettiin, eikä minua oikein oteta niiihin mukaan ollenkaan. Kokonaisvastuutakaan ei oikein ole kenelläkään. Löysin myös persoonastani paljon ikäviä uusia puolia, myös sellaisia vanhoja, joita olen yrittänyt haudata. Katkeruutta ja mustasukkaisuutta, omanarvontunnottomuutta. (mikä sanahirviö tuo viimeinen on olevinaan?)

Noh, ei noita negatiivisia loppujen lopuksi niin paljoa olekaan, kun ynnäilee. Isoja asioita kuitenkin, nuo elämänkaareen liittyvät. Toivottavasti nyt menisi pari vuotta ilman kutsuja läheisten hautajaisiin. Taitaa kyllä olla vähän turha toivo, Kullan isoäiti on todennäköisesti viimeisellä sairaalamatkallaan eikä toinen oma isoisänikään todella ole elämänsä vedossa. Ja yllätyksiä voi aina tulla, nin kuin kesällä karvaasti todettiin.

Olisi ihana saada sitä elämänkaaren toistakin päätä mukaan kuvioihin, nyt kun vielä nuo minulle rakkaat vanhuksetkin olisivat näkemässä ja ymmärtämässä. Kuka tietää miten parin vuoden kuluttua? Vaan eipä tuota isäehdokasta voi pakottaakaan. Ultraava lääkäri ainakin totesi viime viikolla, että kaikki on vatsassani kunnossa, ei mitään hämminkiä lisääntymiselimissä. Kuvittelen kaiken, tai kärsin suorastaan klassisesta pms-oireistosta. Ohjeena syödä kovasti pillereitä tai jättää ne kokonaan pois. Päätettiin sitten Kullan kanssa, että katsotaan nyt kesän yli paljoilla e-pillereillä ja sitten syksyllä jos kivut eivät ole hellittäneet, kokeillaan ilman. Kahden päivän kuluttua olen tasan yhtä vanha kuin äiti oli saadessaan minut.

Mutta juu, nyt tuonne olohuoneeseen ja irti ihanasta tietokoneesta. Vähän vielä sosialisointia, ja sitten tuutimaan.