Milloinkohan sitä lopullisesti oppii puhumaan niin, ettei vanhempien luo meneminen ole kotiin menoa, tai ettei tule lipsauteltua tyyliin "ollaan asuttu tässä jo melkein 20 vuotta". Kuitenkin jo viisi vuotta olen ollut omillani, ja ihan oikeasti se ei enää kodilta tunnu. Sen paikan nimi nyt vain on koti jollain lailla vieläkin...

Perjantaina siis töiden jälkeen otin repun selkään ja ryntäsin asemalle. Aikataulu oli aikaistettu kahdella minuutilla ja laituri vaihtunut aseman toiseen reunaan asti, meinasi ihan tulla kiire. Alle puolen minuutin päästä junaan hyppäämisestäni kiskot aloittivatkin laulunsa, aika täpärälle jäi siis ehtiminen. Yleensä olen aina junassa vähintään 10 minuuttia liian aikaisin, nyt työt mokomat viivyttivät... Hyvin huomasi, että on alkusyksy ja perjantai-iltapäivä, juna oli ihan kukkuroillaan tuoreiden yliopisto- ja amk-opiskelijoiden näköisiä ihmisiä, tunnistinkin pari sellaista, jotka olivat tulleet yläasteelle sinä vuonna, kun itse olin lukion viimeisellä... Siitä se tungos sitten taas talven edistyessä ja kevään tullessa vähenee ihmisten itsenäistymisen myötä.

Sisko E tykkäsi kovasti siitä turkoosiharmaasta hahtuvahuivista, jonka olin häntä ajatellen tehnyt. Nyt vasta sain sen annettua, kun ei olla nähty valmistumisen jälkeen kertaakaan. Värit osuivat juuri kuulemma kohdalleen ja malli oli hieno, tuoksu vain vähän epäilytti. Hahtuvahan tuoksuu aidolta lampaalta, mutta eiköhän se tuoksu häviä, kun huivia alkaa käyttääkin raittiissa ilmassa. Nythän se on ollut taitettuna hyllyssä ja monesti jollain tapaa peitettynäkin...

E:n kanssa katseltiin myös matikkaa ilmeisesti viimeistä pakollista koetta varten. Kyllä E:llä joku haisu selvästi oli niistä aiheista, ja ihanaa, minulla oli myös. Asiat vähintään palautuivat jostain muistilokeroista, vaikka en ollutkaan niitä moneen vuoteen mihinkään tarvinnut. Toki sekin, että E on lyhyellä matikalla ja minä pitkällä aikanaan auttoi asiaa, monimutkaistamiseenkin olisi vielä hyvin ollut varaa ennen täydellistä muistipimentoa. Kiva kyllä, ettei ihan kaikki aikanaan opittu ollut kadonnut. Kuitenkin matematiikkaan oli pakko panostaa silloin niin paljon, ja kirjoituksista jäi ehkä vähän epäonnistunut olo siinä suhteessa (tosin odotettua parempi ruotsi hyvitti sen loistavasti).

Lauantai-illalla tulin kotiin sitten vaihtoehtoisesti aivan tyhjällä junalla. Siitä, missä istuin, en nähnyt ketään muita elossa olevia sieluja kuin konduktöörin (kirjoitetaanko se noin?). Ei ketään muita samassa, edellisessä tai seuraavassa vaunuosastossa. Vähän kauempana oli kuulemma muutama, kun kysyin... Ihmekö tuo sitten, jos aina kerran vuodessa puhutaan tuon linjan lakkauttamisesta, kun noita aavevuorojakin on olemassa.

Eilen sain neuleosuuden valmiiksi siitä huivista, jonka aloitin silloin heinäkuussa töissä, kun minulla ei ollut mitään tekemistä. Joku virkattu kukkanen ja hakaneula pitäisi vielä saada taiottua jostain, että saan sille kiinnitysmekanismin kehiteltyä, sitten sen voisi vaikka kuvatakin tänne... Lankakerät olivat todella hyvin mitoitettuja. Kolme minulla niitä oli, ja kolmas loppui mallikerran yläreunaan niin, että sain sen mallikerran tehtyä loppuun ja pääteltyä, ylimääräistä lankaa jäi 15cm. Mittatilaustyötä melkein. Pitkäänhän tuo huivi vain odotti, että saisin oikean kokoisen ja pituisen pyöröpuikon hankittua, sen jälkeen olen sitä melkein joka ilta muutaman rivin tehnyt.