Totesin illalla, että minulla on täysin kieroutunut sivusuhde Kullan peiton kanssa. Omaani osaan kohdella asiaankuuluvan kunnioittavasti ja niin kuin peittoa pitääkin, muta kun jokin on vähänkin vinossa nukkumaan mennessä, houkuttelen Kullan peiton kolmanneksi mukaan minun puolelleni sänkyä.

Kakkospeitosta syliin mytistettynä saa hyvän tuen turvonneelle mahalle tai muuten nutistettua itsensä juuri oikeaan asentoon, jotta vatsaan koskisi mahdollisimman vähän. Päänsärkyyn ja ahdistuskohtauksiin saa yleistä lohtua, kun saa pakattua itsensä kahdella peitolla sänkyyn oikein tiiviisti. Kuukautiskipujen aikaan kimppaan liittyy jopa vielä pari tyynyäkin... Kulta ei vain aina ymmärrä, miksen minä voi jättää hänen peittoaan rauhaan. Mies nukkuu aina yhden peiton ja yhden tyynyn kanssa (tyynyjä minä tarvitsen kyllä joka yö kaksi, siitä ei edes keskustella), niin tylsää ja tavallista... Joskus sentään hiipii salaa aamulla minun jo noustua ylös minun puolelleni vuodetta.

Viikonloppu muuten päättyi meidän kohdallamme niin urheasti, että melkein voisi vetää rastin seinään. Kaksi siivousta kaihtavaa ihmistä innostui sunnuntaina huhkimaan täällä, pestiin lattiat, ovet ja pari ikkunaakin. Hyvä me! Ja illalla oli ihana rauhoittua Kullan kainaloon hulinaviikonlopun jälkeen, muutama tunti täyttä autuutta... Nukkumaan mennessä mietin, että varmaan jos pitäisi valita lapsihaaveiden ja Kullan välillä, kyllä minä silti Kullan valitsisin. Ehkä katkeroituisin pidemmän päälle, mutta tuo on minulle niin täydelline puolisko, että en usko paremman löytymisen mahdollisuuteen, ja vähempään en osaa tyytyä.