Juu, nyt on taas pyhät pyhäilty ja arki pääsee alkamaan. Oikeastaan ihan mukavaa päästä taas töihin, johan sitä on kotona nyt viikon sisällä oltukin. Tämä viikko jää vielä vähän lyhyeksi, kun työpäiviä on vain neljä. Ja voipi olla, että joudun perjantaina lähtemään aikaisemmin töistä pois, että ehdin ajoissa Kotkaan teatteriin, mummon ja äidin kanssa on tiukka sopimus. En kyllä edes tiedä näytelmän nimeä vielä, mutta teatteriin on aina mukava mennä. Ja tuo seura on ihan parasta, vakiteatterikaverit minulle jo yli 20 vuoden ajalta...

Pappa juhlittiin lauantaina 77-vuotiaaksi oikein kartanoromanttisissa tunnelmissa. Isi ja E-sisko olivat pyytäneet, että juhlat pidettäisiin kuolleen setäni maatilalla, joten mummi ja pappa eivät voineet muuta kuin lastata auton täyteen herkkuja ja pitää juhlat siellä. Nykyään ainokaisen pojan ja lapsenlapsen toiveet menevät kaiken edelle, ehkä niin pitääkin. Mukavat pippalot sai kyllä sinne maallekin järjestettyä, aurinkoa ja hyvää ruokaa riitti. Ja ruuan ja kahvin välissä oli kiva, kun pystyttiin vähän levittäytymään siihen pihalle ja sisällä laajemmalle alueelle. Isi ja veljeni kaivoivat crossimopon esille varastosta (ihme kyllä se jopa käynnistyi), sisko T valokuvasi ilmeisesti lumensulamisvesiä ja äiti ja E viihdyttivät mummia. Minä haahuilin pihalla Kullan kanssa, haistelin puhdasta ilmaa ja nautiskelin hiuksia tuivertavasta tuulesta.

Jos mitään mielenkiintoa maalla asumiseen löytyisi, tuolla olisi varmasti minulle ja Kullalle milloin tahansa oma paikka avoinna. Kukaan ei asu tuolla Kartanossa (niin kuin sitä suurellisesti kutsutaan) nykyään, sisätilat on juuri remontoitu ja mummin ja papan suuri haave olisi, että joku lapsenlapsi menisi sinne jatkamaan tilaa. Maata ei tarvitsisi viljellä, mutta edes joku asumassa siinä pihapiirissä olisi kova juttu. Se on kuitenkin mummin suvun kotitila, jossa koko mummin sisarusparvi on kasvanut, veli viljellyt ikänsä ja nyt mummin ja papan nuoremman pojan kuolinpaikka ja viimeisten vuosien koti. Paljon muistoja tiivistettynä pieneen pihapiiriin. Lapsenlapset vain eivät ymmärrä omaa parastaan, eivätkä halua muuttaa sinne. Tila on kaukana kaikesta, lähimpäänkin kyläntapaiseen on reilusti toistakymmentä kilometriä. Lapsettomien aikuisten elämä kahden auton kavereina vielä menisi, mutta viimeistään lasten päästessä kouluikään pitäisi heidän omatoimisen liikkumisensa onnistua, ja siitä ei tuolla ole puhettakaan. Muutenkin ikuisena kaupunkilaisena pelottaisi muuttaa tuollaiseen paikkaan, jossa lähimpäänkin naapuriin on satoja metriä, lähimpiä omanikäisiä en uskalla edes ajatella...

Oikeastaan hauska, miten Kullalla ajatukset menivät samoja ratoja minun kanssani, kun puolileikillä puhuttiin asiasta. Kumpaakaan ei innosta ajatus paikasta, josta olisi pakko lähteä aina joka paikkaan autolla. Ja jos ja kun lapsia joskus saadaan, niillä pitää olla kouluikäisestä mahdollisuus omaan elämään. Ajatus pakollisesta kuskausrumbasta joka paikkaan ja muuten kotiin sidotuista lapsista ahdistaa meitä molempia. Minä en muuttaisi edes tässä kaupungissa tiettyihin uusiin lähiöihin, jotka ovat liikaa pussinpohjalla ja vailla itsenäisiä autottomia poistumismahdollisuuksia, saati sitten noin korpeen maalle.

Toisaalta olisihan siinä Kartanossa puolensakin. Puhtaampaa ilmaa ja ilmatilaa joka puolella ympärillä. Vaikka talo ei varsinaisesti olekaan mikään kaunistus ulkoa, sisältä se on silti saatu viihtyisäksi ja valoisaksi. Tilaa olisi vähän isommankin lapsiparven kasvatukseen, pihalle menisi näppärästi pari koiraa ja vaikka muutama lammaskin (minun salainen haaveeni kautta aikain). Oma rauha olisi ihan omaa luokkaansa, voisi vaikka laulaa pihalla, ilman että kukaan ulkopuolinen kuulisi. Noh, elämä on valintoja. Kaupungissa asumisen etuja en jää miettimään hetkeksikään, ne ovat niin itsestäänselviä.