Tajusin eilen, että olen elänyt jopa eristyneempää elämää koko tämän talven kuin olen tajunnut. Viikot menevät töissä, viikonloput niin toipuessa, etten mitään jaksa puuhata tai mihinkään jaksa mennä. Konkreettinen esimerkki: olen käynyt kotikaupungissa viimeksi vaatekaupassa silloin, kun siskot olivat täällä kylässä. Ja se oli muistaakseni lokakuun loppua tai marraskuun alkua. Paikallisissa lankaliikkeissä sentään olen tässä välissäkin pyörähdellyt, kerran tai kaksi kirjakaupassakin, mutta kaikki muu shoppailu on jäänyt pois. Hyvä kun ruokakauppaan jaksaa mennä.

Mitenköhän muotoilisin pomolleni kauniisti mutta napakasti sen, että jaksamisen raja kulkee nyt tässä, välillä normaalimittainenkin työpäivä on ihan jees? Tänä vuonna olen tehnyt yhden alle yhdeksän tunnin päivän, aikalailla normipituudeksi on muodostunut 9,5h (kahvitauot ovat nössöjä varten ja ruokatuntiakaan pystyn kokonaan istumaan paikallani vain harvoin, joten piilotuntejakin tulee). Kyllä se tuntuu kropassa ja henkisessä jaksamisessa, pinna alkaa olla tosi kireällä. Säästövapaita odottelee viime vuodelta vielä kymmenisen tuntia, mutta en todellakaan tiedä, milloin niitä ehtisin pitämään. Joulunaikaan sain jo saman verran pidettyä poiskin...

Ihanaa, kun tuo Kulta on jaksanut olla kaverina tämän talven, minulla ainakin pinna palaisi äkkiä, jos tuo alkaisi osoittaa samanlaisia työnarkomanian oireita. Raukka on joutunut huolehtimaan aikalailla kaikista käytännön elämän asioista, kun minä vain viipotan työasioillani...