Ahdistaa, kun elämä on taas olevinaan niin pelottavalla tolalla tällä hetkellä. Tänäänkin meillä on töissä joku yt-aiheinen tiedotustilaisuus (johon en edelleenkään ole saanut kutsua, onneksi sisäinen tiedotusmafia toimii meidän yksikössä). Saa nähdä, ollaanko töissä vielä joskus, ja jos ollaan, niin missä firmassa. Elämä näyttää, nykyisen firman perään ei ainakaan tarvitse itkeä.

Kullankin kanssa pitäisi oikeasti käydä vakavampaa keskustelua taas. Kulta varmaan kokee sen ilkeänä painostuksena, kiristämisenä ja ties minä kaikkena, mutta sille ei nyt mahda mitään. Viime viikolla pidättelin keskusteluhalujani, kuukautisten aikaan en halunnut edes yrittää. Korostettu tunne- ja itkuherkkyys lähinnä ärsyttää itseäni, ja kaikki mahdolliset kiivaat sanat sattuvat enemmän kuin yleensä, jos mahdollista. Tuo on edelleen se elämää ihanampi mies, joka on aina ollutkin, mutta ne suuret erimielisyydet lastenhankinnan kanssa syövät minut hengiltä. Se asia vain ahdistaa ja kalvaa jatkuvasti, vaikka yritän löytää niitä korvaavia ajatuksia ja tekemistä enemmän kuin vuorokauden tunnit sallivatkaan. Olisiko oikeasti helpompi opetella taas olemaan yksin ja ehkä joskus löytää joku muu, kuin jatkaa olemista tässä, missä mahdollisuudet kaikkeen onneen olisivat auki, mutten jaksa odottaa, kun kukaan ei ikinä takaa niiden tulevan minulle.

Olemme nyt olleet yhdessä melkein viisi vuotta, olen 24-vuotias. Viidesosa elämästäni siis saman miehen kanssa. Vaikka 24 ei sinänsä ole paljoa, biologisesti nyt olisi kuitenkin se paras aika lastenhankintaan. Tästä hedelmällisyys alkaa laskea ja jossain vaiheessa loppuukin. Jos tästä nyt laskee, että viiden vuoden kuluttua olisin jonkun muun kanssa miettimässä lastenhankintaa, se menisi jo yli keskimäääräisen ensisynnyttäjän iän. Aikaa ei vain ole niin kamalasti, jos niitä lapsia oikeasti haluaisi useammankin suuremmilla ikäeroilla. Jostain syystä pienet erot tuntuvat minusta aina niin ahdistavilta, kaksi vaippaikäistä, kaksi uhmista jne. Suuremmalla erolla se suurempikin saa olla perheen pienin pidempään ennen kuin seuraava valtaa sen paikan. Pienellä erolla jää vain se vauvaikä perheen pienimmän rooliin... Eikä kukaan takaakaan, että vaikka huomispäivänä alkaisimme niitä lapsia yrittää, niitä ikinä meille suotaisiin. Olen varmaan lukenut liikaakin lapsettomuustarinoita, mutta totuushan on, että siinä voi mennä niin moni asia pieleen, ennen kuin se oma ihana vauva on sylissä asti.