On tämä elämä nyt taas niin nyyhkistä, niin nyyhkistä. Viikonloppuna itkeskelin Morsiamen isä -elokuvan kanssa, sen sentään pitäisi olla komedia. Puolesta välistä alkaen minua itketti, ja itse hääkohtauksen aikana vetistelin ihan avoimesti. Kultaa vähän huvitti minun niiskutukseni.

Tänään sitten kuoroharjoitukset onneksi loppuivat vähän etuajassa, en olisi oikein kestänyt pidempään. Kuoroa oli pyydetty jonkun hautajaisiin esiintymään, ja harjoittelimme sen takia Pekka Simojoen Perhosta. Kaunis kappale, todella kaunis, minulle ihan uusi tuttavuus. Kun sitten lopuksi pelkästään tilaisuuteen menossa olevat lauloivat, minulle jäi selvästi liikaa aikaa ajatella... Hyvä etten alkanut itkeä siinä kaikkien nähden, eturivissä vielä. Onnistuin pidättelemään kotiin asti, täällä sitten pelästytin Kullan painumalla suoraan itkeskelemään hänen syliinsä. Tuli vain niin ikävä poismenneitä ihmisiä. Setäni kuoli nyt kesällä ihan yllättäen, se suru on vielä tuore. Serkkuanikin kaipailin, vaikka hänen kuolemastaan on jo useampi vuosi. Yhtään vähemmän kipeäksi sekään asia ei kyllä ole tullut. Ei ole reilua hylätä minua tänne... Olisin tarvinnut molempia vielä pitkään.

RIP A ja A, toivottavasti siipenne ovat nyt eheät ja riittävät lentämään miten kauas mielenne ikinä tekeekään.

Yleensä ei ole minun tapaistani itkeä. Saatan itkeä surusta, ahdistuksesta tai vihasta, kun tunteet oikein menevät yli äyräiden. Yleensä syy on tuo viimeinen, pahaa oloani harvoin pystyn edes itkemään ulos vaikka haluaisin. Nyt ainakaan en olisi edes halunnut, etenkään tuollaisella kimmokkeella.

Elämä ei kyllä muutenkaan ole reilua. Miksi parhaan ystäväni pitää vahingossa kertoa odottavansa vauvaa juuri, kun minä olen tehnyt raskaustestin ja saanut negatiivisen vastauksen? Ja miksei ystävä edes voi saada pitää sitä vauvaa, kun on jo niin pitkälle odottanut? Keskenmeno 23. raskausviikolla on tosi järkkyä kaikille... Tahdon takaisin vaaleanpunaiseen pumpulimaailmaan, jossa kenellekään rakkaalle ei tapahdu mitään pahaa!