Minua hämää vähän nyt käyttäytymiseni uuden pomoni kanssa. Pidän hänestä kovasti, mutta silti, kun korkokengät kopisevat kohti minun huonettani, menen täysin lukkoon ja ujostelen pahemmin kuin pitkään aikaan. Juu, kyllä, mmm-mmm, ihan hyvin, juu mie teen. Puhelimessa ongelmaa ei ole, ja joskus saatan lipsahtaa normaaliolotilaan muutenkin, kun innostun selittämään jotain tekemääni juttua. Osasyynä varmaan on persooniimme liittyvät erilaiset tavat käsitellä aikaa ja tehdä asioita eri temmolla. Siinä missä minä puhun rauhassa hiljaksiin ja teen asioita mahdollisuuksien mukaan niin, että niitä pystyy samalla kommentoimaan, T selittää kolmea asiaa sekaisin, kovalla äänellä, katsoo kännykästä tekstiviestit ja organisoi vielä jotain muutakin. Minä jotenkin menen lukkoon, en osaa jatkaa siitä omasta asiastani, jota yritän siinä sivussa näyttää tai josta haluaisin kysyä. Sitten myöhemmin palaan asiaan sellaisella töksillä, että taas hävettää. T pitää varmaan minua kohta ihan pimeänä.

Vaikka kyllä tuo silti tuntuu tekemisiäni arvostavan. Kehuu tekeleitäni ja haluaa käyttää nimenomaan niitä, antaa kovasti vastuuta. Yleensäkin tuntuu luottavan minuun jo nyt, ihme homma. Halasikin minua tänään kun olin lähdössä ja yhden tiimivastaavankin kanssa halattiin ohimennen. Jospa tuo ei ihan vielä suunnittelisi, että syöttää minut vartioimattomana hetkenä koirilleen. Tai sitten testasi vain mureuden, hihii. Eihän se välttämättä huono kuolema olisi, hyötykäyttöön ainakin menisin, ja tästä kropasta kaksi koiraa söisikin jo ihan kohtuullisen kauan.

Kullan kanssa katseltiin Emmerdalen hääjaksoa ja hihiteltiin. Sarjan tekijät onnistuvat aina näissä tämäntapaisissa jaksoissa niin hyvin... Tuo olisi voinut olla melkein oikeaakin elämää. Kultaa nauratti, kun huokaisin, etten voi sellaiselle naiselliselle ajatukselle mitään, että naimisiin olisi kiva mennä. Hetihän tuo mies tietysti listasi, että "naimisiin olisi kiva mennä, lapsia olisi kiva tehdä ja vaikka mitä muita pieniä toiveita". En kai minä nyt voinut siinä tilanteessa muuta sanoa, kuin että se lastenteko ei ole ihan kiva asia, siitä ei edes keskustella. Toinen vain sieltä takaa kommentoi "se on pakkomielle". Hihiteltiin yhdessä, niinhän se asia on. Hyvä kun välillä se naurattaakin, aina ei jaksa itkeäkään. Ja se helpomman hengityksen olo jatkuu edelleen.