Olen oikeasti ihan älyttömän iloinen, että en ole menossa naimisiin vuonna 2008. Että minulla oli rohkeutta vaihtaa paikkakuntaa ja irroittautua kaikista turhista entisistä ihmisistä. Että minulla on nyt oma elämäni, juuri omien tekemisieni mukaan luotu ja sellainen, jossa oikeasti viihdyn.
Juttelu vanhan kaverin kanssa painoi ihan selkeästi mieltä koko illan. Suorastaan ahdisti. Sama vanha tyttöporukka on siellä edelleen kasassa, nimistä päätellen samat miehet edelleen kierroksessa, osa tytöistä vanhempiensa jalanjäljillä ammatinvalinnassakin. On auto ja asuntolaina, häitä suunnitellaan vuodelle 2008 (mitenniin tuo vuosi tuntuu olevan se kaiken kiteyttävä kamaluus?). Asunnon pohjapiirroskin samanlainen kuin lapsuudenkodissa, ja varsin lähellä sitä sijainniltaan... Yksi sentään oli repäissyt ja alkanut vantaalaiseksi maskeeraajaksi, pisteet hänelle siitä.
Plääh! Paluuta entiseen ei selvästikään ole, minähän en ainakaan enää synnyinkaupunkiini muuta (never say never?). Täällä 50 kilometrin päässä on paljon parempi olla. Ei sillä, että elämä täällä vuokra-asunnossa pikkukaupungissa olisi sen hienompaa, mutta ainakin jotain muutosta on tapahtunut. Kouluttautumiseni tuntuu menneen ehkä hitusen pieleen, en olekaan atk-velho vaan toimistontäti, mutta ainakin ura on itse valittu ja sellainen, johon minua ei kukaan sukujuurien pohjalta ole ollut painostamassa. Todennäköisesti auto ja asuntolainakin tulevat joskus, mutta ainakin ihan uudessa kaupungissa sen lainan kohde.
Vauvahaaveet edes ovat omiani, niitä ei urautuneilta tytöiltä ilmeisesti löydy. Siellä tehdään asiat vanhojen kaavojen mukaan, naidaan papin poikia isoissa kirkkohäissä. Minä haluaisin vain sen vauvan, ja mielellään avioliiton tuoman lainsäädännöllisen turvankin jossain vaiheessa. Pikkuihminen on silti se haave numero yksi, johon kaikki minun olemiseni kai nykyään tahtoo tähdätä...
Kommentit