Minun ja siskojeni puheeseen on juuttunut nykyisin ilmaus käsittämään suoraan sanottuna lähes kaiken sen, mitä (rahaa lukuunottamatta) ihanaiset isovanhemmat keksivät lahjoittaa. Ihan Uutta Tavaraa ovat siis kaikki Ihan Uudet käyttämättömät (mutta 30v vanhat) lakanat, paistinpannut, pyyhkeet, ennen kaikkea vaatteet. Tilanteen mukaan Ihan Uudeksi päätyvät myös korut, jos ne ovat kymmenen vuotta sitten hankittuja rihkamajuttuja Viipurin tai Tallinnan matkalta, josta ne ostettiin, kun halvalla sai. Ääriesimerkistä menevät hirvittävät housut, jotka isoäiti osti sovittamatta Tallinnasta, kun myyjä kehui ja olivat niin edulliset, mitä nyt vain ovat liian pitkät ja materiaalia ei oikein voi siististi ommella...

Minä vielä jollain tavalla arvostan tiettyjä Ihan Uusia tavaroita, esimerkiksi lakanoiden, froteepyyhkeiden tai kynttilänjalkojen ikä on aika yksi lysti, kunhan muuten ajavat asiansa. Siskoraukat taas (juuri kotoamuuttoiässä) haluaisivat hankkia oikeasti uusia ja oman makunsa mukaisia, eivätkä aina jaksa ymmärtää, miten sukulaisten kaapeista voi löytyä niin monia käyttämättömiksi jääneitä asioita, ja miksi niitä pitää kantaa juuri heidän ristikseen? Rehellisesti sanottuna en kyllä ymmärrä itsekään, en sitten yhtään. Lankoja lukuunottamatta pyrin tekemään ostoksia sen mukaan, mitä tarvitsen ja ainakin pyrin käyttämään lähitulevaisuudessa. Enkä vain siksi, että nyt alennuksessa on kolmet jouluverhot kaksien hinnalla tai pitkät kalsarit miehelle eurolla, kun mies ei käytä, mutta olivat niin halvat. Langoissakin tiedän, että niitä tulee käytettyä ennemmin tai myöhemmin, ja inspiraation iskiessä lankakauppaan asti ei ehdi, kotona siis on syytä olla varastoa.

Mikä oikein saa sodanaikaisen sukupolven näin kamalaan hamstraamiseen? Puutteessa kasvamisen ja elämisen jälkeen toki ymmärrän, että on ihanaa ostaa ja hankkia asioita, mutta saman ikäluokan pitäisi myös olla se järkevimpään kulutukseen kasvanut sukupolvi. Miksi hankkia viisi paistinpannua, jos yksi kestää 20 vuotta käyttöä ja kaikilla lapsillakin on jo omansa? Tai miksi ostaa alennuksesta niitä tarjouskalsareita, jos kotona on jo käyttämättömiä niin paljon, että niillä hyvin suurella todennäköisyydellä pärjää koko lopun ikäänsä? Kuka tekee mitään viidellä verryttelypuvulla, jos ei ole aktiiviliikunnanharrastaja edes?

Miten torjua kauniisti se sellainen esine, jonka toinen tuo lahjaksi suurella hyvällä sydämellä, mutta joka todennäköisesti päätyy vain koristamaan vaatehuonetta epämääräiseksi ajaksi ennen kuin se heitetään menemään?

Vai voiko kyse olla vain virhearviointien kertymisestä? minulle ilmestyy kaappiin vuodessa ehkä pari sellaista vaatetta, joita ei tulekaan käytettyä. Kieltämättä kun ajattelee, jos niitä ei heitä pois, niin niitä saattaa 40 tai 60 vuoden jälkeen olla varastossa aikalailla monia, ilahduttamassa jälkipolvia...