Viikon luontoääniarvoitus: Mikä on pikkuruinen, pitää inisevää ääntä, näkymätön pimeässä ja pitää kaksi ihmistä hereillä hyvin tehokkaasti? Kyllä, ihan oikein, hyttynenhän se. Oikeasti huvittavaa viime yönä, miten vuorotellen Kullalta ja minulta nousee käsi ja kiukkuisin liikkein huitoo ilmaa pään lähettyviltä. Ja tyhmä hytykäinen, sängyssä olisi ollut valvomatonta ihoalaa kaukana korvista ja niihin liittyvistä käsistä varmaan pari neliömetriä, miksi pitää tulla siihen korvan juureen inisemään? Toki voi myös miettiä, mitä varten Kulta ei hetkeksi suhteen näkevänä osapuolena laittanut valoa päälle ja nitistänyt vierailijaa, olisi taatusti ollut nopeampaa niin. Minä en ollut tappokunnossa, voin myöntää.

Juu, yöllinen hyttysmetsästys lähinnä kruunasi eilisillan. Voisin vaikka sanoa, että minulla on kaamea kapula nyt, ja oli yölläkin.

Tarina alkaa siitä, kun kesken pitkän ja hiljaisen työpäivän paikalle ilmestyi kaksi lomautettua, joista toisella oli ihan syykin tulla paikalle ja jotka olivat yhdessä juonineet hakevansa minut mukaan ja menevänsä terassille. Ensimmäiset juomat nautiskeltiin jo työpaikan kattoparvekkeella, pikkupullot kuohuviiniä uuden elämänvaiheen kunniaksi. Siitä siirryttiin terassille, minäkin vielä viestittelin Kullalle, että mennään yksille. Lasilliset olivat tyttöjenkin puheissa se juttu. Terassilla juotiin parit, joiden jälkeen minä yritin jo esittää kotiinlähdön merkkejä. Ei, ei se käynyt laatuun, ei vielä voi lähteä ja he maksavat juomiset, mennään tuohon kotimatkan varrella olevalle terassille. Siellä yhdet lisää toisen tytöistä aviomiehen kanssa. Ilmeisesti aviomiehen sisäänrakennettu alkometri totesi, että nyt tuo on parempi viedä jo kotiin, joten pariskunta lähti siitä tyhjennettyään lasinsa. Minä ja jäljellejäänyt työkaveri käväisimme lähikaupasta ja löysimme tiemme kotiparvekkeelle tyhjentelemään niitä. Kiva oli istua auringossa ja höpötellä, kivaa oli muutenkin. Kannatti lähteä sille lasilliselle alunperin. Kultakin tuli aina hetkisen välein juttelemaan meidän kanssamme.

Kun kaveri lähti etsimään omaa aviomiestään, minä väsähdin ihan totaalisesti. Yritin syödä vähän voileipää, mutta ajatuskin nielemisestä ällötti, aika pian siirryin nukkumaan. Heräsin, oksensin, menin takaisin sänkyyn makaamaan horteessa ja miettimään vaaleanpunaisia laatikoita (ei sentään vaaleanpunaisia elefantteja, se olisi ollut liian kliseistä). Yhden maissa yöllä nousin ylös, totesin kellonajan perusteella että takaisin sänkyyn meno ei olisi huono juttu. Kulta ja hyttynenkin ilmestyivät sinne aika pian, tässä vaiheessa metsästys oli valloillaan. Mies nukahti siihen viereen varmaan tunnissa hyttysestä huolimatta, minä katselin kelloa vielä kolmen jälkeen, ennen kuin lopulta sain unta. Alkuillan humalanukkuminen teki tehtävänsä. Aamulla olisin yllättäen voinut hirttää sen ihmisen, joka keksi herätyskellot...

Nyt pitäisi kerätä luut kasaan ja lähteä töihin. Ei välttämättä huvittaisi, mutta pakkohan se on. Onneksi saan edelleen olla siellä yksin, muiden ei tarvitse kärsiä minun krapulastani eikä minun hävetä sitä muiden edessä. Tarpeeksi noloa jo näin, että tiedän sellaisen omistavani. Promilleja tuskin enää veressä on yhtään, kirjoitus sujuu ainakin omaan silmään suht mallikkaasti, juoman määrä ei illallakaan ollut se juttu vaan syömättömyys, ja viimeisestä juomastakin on aikaa melkein se kaksitoista tuntia.