16 vuotta sitten tähän aikaan olin Ruotsissa, laivalla, tarkoituksena viettää päivä Kolmårdenissa (tai miten ikinä se eläintarhan nimi kirjoitetaankaan) mummin ja papan kanssa. Matka oli sovittu jo aika paljon etukäteen, varmaan muuten ajankohta ei olisi ollut juuri tuo. Äiti nimittäin oli sairaalassa parhaillaan valtavan vatsan kanssa, tuplat voisivat syntyä milloin tahansa. Ja syntyiväthän ne, juuri kun olin Ruotsissa. Elämän suurensuuria katkeruuden aiheita, pikkusiskoni E pääsi näkemään tuoreet vauvat vuorokautta ennen minua. Matkakin oli toki mukava, jäänyt ihan kohtuullisen hyvin mieleen sen ikäisenä tehdyksi.

Vaan kyllä niitä pieniä minäkin olen kautta aikain ihan tarpeeksi ehtinyt näkemään, joskus kotona asuessa tuntui, että ihan liikaakin. Minun mussukat... Meillä on aina ollut kaksosten kanssa todella hyvät välit, liikoja yhteenottoja ei etenkään siskon kanssa ole tarvinnut käydä. Veljien kanssahan se nyt taitaa kuulua asiaankin, että meuhkataan epäsäännöllisen säännöllisesti. Nyt jos vielä tapeltaisiin ihan fyysisesti, taitaisin jäädä pahemman kerran alakynteen, veli mokoma on kasvanut minusta jo reilusti ohi ja on varmasti paljon paremmassa fyysisessä kunnnossa.

Hauska yksityiskohta muuten pikkuisten vauva-ajalta: E oli ensimmäinen, joka äänestä erotti, kumpi vauva itkee. Äiti luuli pitkään, että E vain arvailisi, mutta arvausten osuessa kerran toisensa jälkeen oikeaan oli pakko lopulta myöntää, että E kuulee sen eron.

Elämä olisi kyllä paljon tylsempää, jos pikkusisaria ei olisi. Nuo ovat niitä elämän suuria ja tärkeitä ihmissuhteita, tietyissä asioissa Kultaakin läheisempiä. Ei Kulta voi ikinä tietää, miltä tuntui kasvaa meidän perheessä tai miltä tuntuu omistaa sellaiset vanhemmat. Sisarusten kanssa se tietty yhteys säilyy aina, vaikka toki jos meiltä kysytään, tietyistä tapahtumista saa neljä täysin erilaista kertomusta, kukin omalla tavallaan sorsitun asemasta.