Sain vihdoin laitettua oman kappaleeni kuoromme uutta levyä tietokoneen cd-asemaan. Olipa positiivinen yllätys! Kuulostaa hyvältä, jos olettaa, että hengellistä kuoromusiikkia nyt yleensä haluaa kuunnella. Ei välttämättä minun suurin intohimojuttuni, mutta kuitenkin tuntuu hyvältä olla tuossa mukana. Enää ei tunnu, että ne pari talvisunnuntaita, jotka menivät levytyksessä meiltä kaikilta, olisivat menneet hukkaan. Tähän mennessähän en oikein ole ollut innoissani aiheesta...

Huomenna olisi taas kuoron keikka, laulamme jossain paikallisessa vapaamman suuntauksen tilaisuudessa, tai ainakin heidän tiloissaan ja oletettavasti yleisössäkin on näitä vapaita sieluja. Mitä ihmettä ovat betania-seurakuntalaiset? Olenko tyhmä vai vain sinisilmäisen yksisuuntainen katselija, kun minulla ei sytytä ollenkaan? Kokoontumistilakin on ilmeisesti ihan tässä parin sadan metrin päässä, en vain ole koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota sillä silmällä.

Jännä sinänsä, miten joka kerta tietyt kappaleet aiheuttavat samoja assosiaatioita, kun niitä kuulee tai laulaa. Säveltäjistä ei ole hajuakaan, mutta Hyvää matkaa ja Viimeiset veneet ovat sellaisia kappaleita, joita voisin sanoa rakastavani. Toisaalta taas välttelen niitä sen mielentilan tähden, johon ne välittömästi heittävät minut. Mieleen tulevat hautajaiset muutamalta viime vuodelta, rakkaat vainajat, ja pelko siitä, milloin haudataan minun isovanhempiani. Kullan mummokin kuoli viime kesänä, Kullalla ei enää ole yhtään jäljellä, mutta minulla on vielä kaikki. Toinen toistaan rakkaampia kullanmuruja, joissa nykyään ikääntyminen näkyy jo niin selvästi, vaikkei sitä vielä myönnettäisikään. Nuo kappaleet ovat sellaisia, että sopisivat hyvin hautajaisiin, jos ja kun se tilanne joskus tulee vastaan...