Olen yksin kotona, ja minua pelottaa. Ei, murtovarkaat tulkoot ihan rauhassa, sähkökatkoonkaan tai pimeään en ajatellut kuolla. Pelottaa vain se, mitä sieltä ultrasta ensi viikolla löytyy. Tässä vaiheessa viikon kuluttua jo tiedän, mutta nyt odottavan aika on pitkä. Välillä saan itseni ahdisteltua uskomaan, että siellä on vain pikkuruinen kysta, joka vähän kipuilee, muttei haittaa mitään.Kauhuskenaariot kuitenkin poukkoilevat mieleen, voihan siellä olla joku massiivinen arpikudoskasvain, syöpäkasvain, totaalisen muussina ihan huvikseen oleva munasarja... Lyhyesti sanottuna, jotain joka tappaa minut tai estää lasten saamisen kokonaan.

Hassua, miten se, että tietää sen lääkäriajan tarkan ajankohdan, saa aikaan tuollaista pelkoa. Kyllä minä tähän asti olen paljon suuremman osan ajasta osannut olla rauhassa, vaikka kipu on välillä ollut kovempaakin. Nyt huolestuttaa, kun ajankohta on selvillä, milloin syy todennäköisesti seuraa...

Enkä oikein osaa puhuakaan siitä pelosta kenellekään. Vaikka töissä pari ihmistä tietääkin, minne olen menossa ja miksi, töissä vedän iloista ja pirteää ja luottavaista roolia. En halua näyttää sitä arkuutta ja epävarmuutta. Kotona en osaa puhua muuten, se liippaa niin läheltä sitä lastenhankinta-aihetta, jolla saa takuuvarman riidan aikaiseksi. Toisaalta on kyllä väärin sulkea mies kokonaan ulkopuolelle näistä ajatuksista. Ehkä tuo osaisi jopa suhtautua vähän positiviisemmin, jos tietäisi enemmän, mitä minun pääni sisäpuolella liikkuu.

Yksi työkaveri kertoi tällä viikolla, että yrittävät ihan oikeasti miehensä kanssa jo toista lasta. Olen onnellinen kaverin puolesta, tiedän heidän tilanteestaan sen verran, mutta kateellinen myös. Miksei minulla voi olla jo yhtä vakiintunut elämäntilanne ja puolisko, joka joskus suostuu minunkin suuriin haluihini? Pienissä asioissa periksi saamisessa ei ole paljoa makua, kun isot menevät miehen pään mukaan...