onko pakko mennä töihin? Onneksi tällä viikolla on enää yksi työpäivä jäljellä, sitten on kahden päivän hengähdystauko. Enää 10 tuntia, niin olen jo kotona taas ja todennäköisesti päiväruuan syönyt.

Tuo kuvaa aika hyvin olotilaa tällä hetkellä. Tulevaisuus ahdistaa, ensi viikon yt pelottaa, jotenkin tulin vielä sotkeutuneeksi mukaan työporukan siihen osaan, joka ilmeisesti tekee muutakin kuin kiltisti kuuntelee. Eilen vielä kotiinlähtiessä se tuntui hyvältä ratkaisulta, nyt pelottaaa. Jos kyse olisi vain minun omasta palkastani, tuo voisi mennä kokemuksestakin, mutta kun niitä asiaan liittyviä palkkoja on yli 40... Toisaalta se eilinen palaveri tuntui hyvältäkin, saimme ihan konkreettisia vinkkejä siitä, miten neuvottelua voi pitkittää (ja siten turvata vielä palkansaantia viikoksi eteenpäin yli sen vaikean ajan) ja miten siihen uhkaan voisi meidän kannaltamme rakentavasti suhtautua. Enkä oikein tiedä, kuinka monta parempaakaan ihmistä meiltä tuohon löytyisi...

Huomaa kyllä, että stressi pyrkii minulla nyt ulos jokaista mahdollista rakosta, jonka vain löytää. Syöminen sentään toimii vielä, mutta nukkuminen onkin jo niin ja näin, lähinnä horretta joka häviää heti, jos makuuhuoneessa tapahtuu jotain tai pitäisi kääntää kylkeä. Lähemmä kymmenen kertaa viime yönäkin. Töistä tullessa olenkin sitten aivan puhki, haluaisin vain maata Kullan sylissä ja olla siliteltävänä, päätä särkee ja väsyttää ja niskat eivät edes yritä näyttää rennoilta. Jopa sellaiset työkaverit ovat huomanneet iloisuuden puutteen, jotka ehkä pari kertaa viikossa osuvat kasvokkain "moi"ta pidemmäksi aikaa. Olisi jo äkkiä aika muutamaa viikkoa myöhemmin, niin tietäisimme jo, mitä tuleman pitää.

Hassu yksityiskohta muuten viime yöstä. Olin mennyt nukkumaan Kultaa aikaisemmin kuten aina, ja havahduin sitten miehen saapumiseen paikalle. Ryömin miehen peiton alle ihan kylkeen kiinni ja niin kauan, kun Kulta siinä luki valo päällä, nukuin ihan hyvin. Kun valo meni pois, ja toinen olisi ottanut minut kunnolla syliin ja antanut nukkua siinä (äärimmäisen harvinaista herkkua ja jalo uhraus), en enää osannutkaan. Tarkkailin vain koko ajan, miten Kulta hengittää, missä kädet ovat, miten itse olen, hengitänkö jotenkin tyhmästi... Pakko oli siirtyä vähän kauemma niin, että vain jotkut jalat kohtasivat, nekin peittojen alta. Yleensähän me aina nukummekin niin, ettei mikään osa koske toiseen. Kumpikaan ei osaa olla yöllä ihan kiinni, tai sitten sen siirtymän pitää tapahtua oikeasti niin, että kumpikin olemme umpiunessa. Eli Kulta olisi uhrannut puoli omaa yötään minulle, mutta mokoma en syliin osannut nytkään nukahtaa, kun se olisi ollut tahallista... Mussukka mies joka tapauksessa.