Tämä tyttö aikoo kyllä tänään säteillä ihan koko päivän parasta "missihymyään". Eilen jo hymyilytti, kun ajattelin, että tänään pääsee kesätauon jälkeen taas kunnolla laulamaan. Kulta ei ihan ymmärrä, miten joku voi intoilla niin kovasti seuraavana päivänä tapahtuvan puolituntisen takia, muttei tarvitsekaan. Minulle riittää, kun itse olen näin tyytyväinen.

Joku minulle joskus väitti, että hyvän kuntosalikäynnin jälkeen olo olisi kuin kunnolla saaneena. Ei pidä paikkaansa, kuntosali yleensä vain väsyttää. Mutta laulaminen... Tuntuu ainakin yhtä hyvältä kuin seksi, ja tietyissä olosuhteissa sitä voi tehdä julkisestikin. Tai no ainakin vielä julkisemmin kuin sekstailua.

Pari kertaahan minut nyt on töissä aamuisin yllätetty laulamasta, kun olen luullut olevani siellä yksin, ja totuus onkin paljastunut vähän liian myöhään. Eipä siinä suurempaa vahinkoa ole tapahtunut, nolottaa vain. Mutta se keittiö on jotenkin niin ihana paikka aukoa ääntään aamusella, kaikua on ainakin riittävästi, mutta kuitenkaan ei liikaa.

Milloinkohan minulla olisi aikaa ja energiaa siivota työhuoneeni? Pöytä ja kirjahylly vaatisivat ihan todellista toimintaa, jotta niistä kohta löytyisi enää mitään... Nytkin jo pöydällä on yksi kasa, jonka sisällöstä olen vielä perillä, ja n. 2 metriä sekalaista roinaa. Puhumattakaan lattiakeosta, johon olen jo tilanpuutteessa sortunut. Toivotonta! Aivan sama, miten suuri pöytä minulla on käytössäni, se kuitenkin täyttyy kaikesta mahdollisesta paperisälästä, laskuista, nuoteista, tiliotteista, alta aikayksikön. Ja silti jotenkin niin kodikasta, tältä minun työpöytäni pitääkin näyttää. Joskus jossain verrattiin työpöytiä pään sisältöön, onko se järjestelmällinen, sekava vai täysin tyhjä...

Radiossakin puhuttiin yleisestä kodin siisteydestä ja siivouskäyttäytymisestä yksi päivä. Tunsin piston sydämessäni, kun tavaroiden levittelijä ja sotkuinen ihminen määriteltiin hylkäyksenpelkoiseksi reppanaksi, joka yrittää jollain tavalla vahvistaa asemaansa. Sitähän minä olen, tosin siivouskammoni olen aina tulkinnut vain puhtaaksi laiskuudeksi. Toisaalta, miksikäs ei? Kyllähän siivous aikalailla pienentää minun "valtakuntaani" täällä. Olohuoneesta tulee miehen näköinen, makuuhuone muistuttaa sitä, kenen lakanat sängyssä kulloinkin on. Oikeasti puolueettomia lakanoita meillä ei olekaan, jos minulta kysytään! Keittiö sentään on aika selkeästi yhteinen, ja tämä työhuone sitten on minun valtakuntani. Normaali tavaroiden hajasijoittaminen taas tavallaan merkkaa kaikki huoneet vähintään yhteiseen käyttöön, kun joka paikassa lojuu keskenjääneitä kirjoja, lankakeriä, lehtiä, meikkipurkkeja ynnä muita naisellisia välttämättömyysjuttuja.

Toinen ääripää siivouksessa sen radiojutun mukaan on sitten sellainen henkilö, joka siivoamisen kautta hallitsee muita. Ihan selvästi siskoni E on tehnyt sitä ainakin siitä lähtien, kun minä muutin pois kotoa. Erityisen herkästi siivouskohtaus iskee juuri silloin, kun minä olen siellä, tai kun pikkusisaret ärsyttävät häntä. Sen jälkeen sitä ärsyttävää henkilöä on helppo hallita läksyttämällä, nakittamalla siirtelemään tavaroita, ja väistelemään. Jos se toiminta oikeasti tuntuisi siivouskeskeiseltä, ymmärtäisin vähän paremmin, mutta kun minulle tulee lähinnä vaino mieleen... Päästäänkö me E:n kanssa ikinä sellaisiin väleihin, ettei tarvitse riidellä montaa kertaa viikonlopussa aina kun tavataan?

Nyt tulee kyllä jo kiire, kello on kahtakymmentä vaille kahdeksan, työt alkavat tasalta ja minä olen vielä alasti... Hitto kun ei malta keskeyttää tajunnanvirtaa silloin kun se hyökkää ja juttelee suunnilleen järkeviä!