Vauvamahojen ja lastenvaunujen invaasio on kertakaikkiaan täyttänyt koko tämän pienen kaupungin. Totaalisesti. Aamuseitsemältä töihin mennessä näkee jo muutamat, siitä eteenpäin päivällä vain lisääntyvät joka suunnassa. Ahdistavaa katsella niitä joka puolella! Isoja mahoja, pieniä vauvoja, isompia vauvoja, taaperoita istumassa vaunuissa ja ihmettelemässä. Voisin pihistää minkä tahansa niistä...

Toisaalta niitä on kivakin katsella, niin erilaisia tapoja kantaa sitä isoa vatsaa ja myöhemmin olla vanhempana sille lapselle. Ylpeän ensimmäisten reissujen näköisiä matkustuksia, nopeita hiljaisia siirtymisiä pienen nukkuessa, ihmetteleviä suuria silmäpareja vaunujen uuumenissa, taaperolle selittämistä maailman tapahtumista... Saan varmaan kohta kamalan maineen tirkistelijänä, kun en osaa olla kurkkimatta jatkuvasti.

Jos Kullalta kysyttäisiin jälkeenpäin saman matkan jälkeen, mitä näkyi, vastaus olisi todennäköisesti "ei mitään ihmeellistä" tai "ihmisiä". Katsomme asiaa eri näkövinkkelistä, ei sille mitään mahda. Siinä missä minä näen vain ne onnelliset vauvautuneet tai vauvautumassa olevat, mies näkee jotain ihan muuta, todennäköisesti ei edes katso samalla tavoin. Sitten toki, jos joku muksu pitää kovasti ääntä tai juoksee ihan vierestä ohi, tuokin huomaa ja hymyilee.

Melkein heti parvekkeemme alla on aika hiljainen pieni leikkipuiston tapainen. Kun olen kotona, sieltä ei kovin usein ole vielä ensimmäisenä tässä asuttuna kolmena vuotena kuulunut mitään, mutta nyt joku sitkeä sissi-isä on alkanut käyttää siellä 2-3-vuotiasta mukeloaan iltaisin. Lienevätkö hoidosta tulossa, iltakävelyllä tai vaikka koiran kanssa pissireissulla, mutta kahdeksan maissa kuitenkin on liikenteessä isä ja uhmaikäinen mukelo. Poislähtö puistosta kuuluu joka kerta, lähes joka ilta. "EIEIEIEIEIEIEI!!!!!!!!" Kulta minulle senkin on raportoinut, että se nimenomaan on isä, joka pienen rakkaan kiljukaulansa kanssa on ulkona. Toivottavasti Kulta tulee havainnoineeksi senkin, että jossain vaiheessa tuo sama mukelo varmasti alkaa uskoakin puhetta ja tehdä yhteistyötä. Minusta tuossa on lähinnä jotain liikuttavaa (ainakin nyt lapsettomana, kun haluaisin sen oman kiljukaulan), Kultaa kai lähinnä huvittaa. Pitäisi vain jotenkin saada tuota näkemään ne positiivisissakin tilanteissa olevat muksut, eikä vain tuota yhtä uhmista. Yleensäkin muuten, hirveän harvoin näkee minun mielestäni julkisella paikalla uhmakohtauksia nykyään. Joko nykyvanhemmat pääsevät hurjan pitkälle neuvottelemalla ja kasvatuksella, tai sitten minä vain liikun ulkosalla ihan vääriin aikoihin päivästä nähdäkseni mitään vauvakuumetta hillitsevää...